No niin. Pitkästä aikaa taas tulee tekstiä ja kuvia. Uusi rupeama alkoi Kitenkelassa 19. helmikuuta. Tulin tänne p. Juhan kanssa kaksistaan, vaimo jäi vielä Suomeen yhdeksi kuukaudeksic. Pastori Juha tuli “piispantarkastukselle” ja myös ensimmäisen seminaarimme pääpuhujaksi.
Seminaari oli yhtenä viikonloppuna lauantai-illasta sunnuntaihin. Minulla ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa seminaarin käytännön järjestelyihin kovinkaan paljon, koska en ollut paikalla. Niinpä seurakunnan oli itse tehtävä lähes kaikki tarvittavat toimenpiteet.
Kun tulimme, totesimme vain, että kaikki olennainen oli hoidettu. Skenaario, että joutuisin kaaoksen keskelle ei toteutunut. Olin riemuissani. Budjetti oli laadittu, kerätty rahaa omasta porukasta (minulle jäi vain suht’ vähäinen aukko paikattavaksi), vastuualueet jaettu, ihmiset odottivat innoissaan mitä tuleman pitää jne. Pystyin relaamaan p.Juhan kanssa ja keskittymään olennaiseen.
Ihmisiä tuli ihan kivasti. Sunnuntai aamun pääkokous oli suurin kokous, tupa suht täynnä, nelisen kymmentä plus lapset päälle. Aiheena oli “Jumalan Sanan parantava voima”.
Olimme kutsuneet monia osallistumaan seminaariin, mutta tiettävästi yksikään kutsuttu ei saapunut, vain ne, jotka tunsimme entuudestaan. Se puhuu siitä, että ennakkoluulot ja passiivisuus jylläävät yhä vahvana täällä. Jokaisesta sielusta joutuu käymään oikeasti taistelun. Pidänkin sitä, että näinkin paljon on ihmisiä kokouksissa ja raamattukoulussa, Jumalan työnä. Ei meistä ole raahaamaan heitä paikalle.
Uskon kuitenkin, että seminaari oli todiste omillemme siitä, että seurakunta on nyt todellisuutta. Pysyvä instituutio, mihin voi luottaa ja rakentaa sen varaan.
Pastori Mooses ja Mike, jotka jätimme asuttamaan taloamme, olivat hengissä ja iloisia, kun palasimme. Monenlaisia kommelluksia tosin oli tapahtunut. Kuivuus oli tullut. Puutarhamme oli aika synkässä tilassa. Kaikki vihannekset kuolleet tai sitten syöty. Kuivuus on nyt kestänyt kuukausia, viimeksi satoi joulukuussa. Vettä ei tullut kaupungilta poissa ollessamme, koska joku oli vienyt 65 metriä vesijohtoa välistä. Onneksi yhden naapurin pinna paloi ja hän kustansi omasta pussistaan uuden johdon. Nyt asiat on taas kunnossa: vettä tulee. Voimmekin alottaa viljelyn taas alusta.
Pojille olla “mzungu-talossa” ja hoitaa sitä, on ollut opettavainen kokemus. Valkoisen ihmisen elämäntapa on niin paljon monimutkaisempaa kuin paikallisen. Siinäpä sitä onkin ollut tekemistä. Joskus ajattelen, että olemmekohan me ajautuneet järjettömyyksiin kun pitää olla sitä sun tätä. P.Mooses kertoi, että lähes kaikki hajosi, mihin he koskivat. Joka viikko tapahtui jotain. Mikellä oli ennen lähtöämme monia jaloja ajatuksia parannuksista tontilla, mutta olemassaolo muuttui taisteluksi ja suunnitelmat ovat nyt aikataulutettu uudelleen. Keräämme voimia ja jatkamme sitten, kun parempi aika koittaa.
Auto, jota käytin ennen Suomeen lähtöä on ollut korjaamolla jo kuukausia. Sen puute on tuonut alkuaikojen tunnelman työhömme täällä. Paljon kävelyä ja paljon taksin ja “pikipikin”käyttöä. Onneksi rahat ovat riittäneet kyyteihin, työ on hoitunut. Monesti olen pohtinut autonkäytön filosofista puolta. Jos on auto, voi liikkua ns. vapaasti paikasta toiseen. Jos sitä ei ole, realiteetit muuttuvat aivan toisiksi. Joutuu laskelmoimaan tarkasti mikä kannattaa ja mikä ei. Lämpötila, matkan pituus, vireystaso, omat voimat tulevat tapetille ihan eri tavalla. Olen luultavasti nyt viisaampi ihmisten kanssa ja ymmärtäväisempi, jos heitä ei näy kokouksissa silloin, kun minä haluan. He tulevat jos pystyvät.
Juuri nyt kun kirjoitan tätä, on kansa äänestämässä uutta presidenttiä. Mike lähti neljältä aamuyöllä äänestysreissulle Kitenkelaan. Hän lähti hyvissä ajoin jonottamaan, että pääsisi ajoissa pois sieltä. Joskus seitsemän aikaan aamulla kuulimme pyssyn laukauksia. Mike kertoi että ihmiset olivat alkaneet töniä toisiaan jonossa ja vaalivalvojat olivat ajaneet keulilla olijat jonon hännille ja niinpä hänkin on nyt siellä. Arvioitu aika Miken äänestykselle on nyt n.15.00 - 16.00. Mahtaa turhauttaa.
Niinpä niin. Maassa maan tavalla. Pastori Scibelli sanoi kerran, että “minä en voi muuttaa Afrikkaa, mutta Afrikka muuttaa minut”. Hän sähäkkänä miehenä on sitä yrittänyt, mutta suurin muutos on kuulemma tapahtunut hänessä itsessään. Jumala tuntee ja tietää miten homma pitää hoitaa täälläpäin ja siihen joutuu alistumaan, tai muuten voi pakata laukkunsa ja lähteä kotiin. Niinhän se on Suomessakin. “Meidän tavallamme” asioiden hoitaminen ei ole sitä ylhäältä tulevaa viisautta. Kuunnellaan Jumalaa.
Palataan. terv. p.Jukka
Poju
Lunch
Anthony back to work.
Mama-Helena, Eva, Imani and p.Moses outside of the new church building. 
P.Alfred
